— Mitä siitä sitten! Oli niin hauska nähdä, kuinka hän siihen happamasti hymyili… Olethan sitäpaitsi kerran kirjoittanut… Kas, tohtori on Ailiin korviin saakka rakastunut, se on päivänselvää.
— Mutta valitettavasti ei Aili häneen, sanoi Aili.
— Hän nyt rakastuu kaikkiin naisiin eroituksetta, selitti Emma rouva vastenmielisesti.
— Maija, kysyi Eero, — niiasitko sinä hänelle?
— Kaikkia tässä vielä!… Jollet sinä nyt… niin minä heitän päällesi koko tämän lautasellisen. Se ei ole pelkkä uhkaus, vaan minä sen vielä teen…
Illalla kaipasi Pekka Ailia laulamaan ja Eero läksi häntä etsimään. Turhaan huuteli hän häntä rantakiviltä. Kiertäessään takaisin puutarhan läpi näki hän hänet vihdoin seisomassa tuomen alla, josta kukat varisivat. Hän katseli järvelle. Aurinko laski. Hohde punaili veden kalvoa ja metsää. Kuullessaan Eeron askeleet hän kääntyi ja jäi liikkumattomaksi. He katselivat toisiaan sanattomina.
— Aili, sanoi Eero vihdoin, — miksi olet vetäytynyt luotani, miksi olet minulle kylmennyt.
— Minäkö olen kylmennyt? kysyi Aili hiljaa.
— Kaipaan sinun puhettasi, sinun luottamustasi… Ajattele, että viikon päästä lähden.
— Niin, mutta se ei tule käskystä. Sitäpaitsihan huusit minua laulamaan. Kuulin kyllä äänesi rannalta. Mennään.