Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan kokkokalliolta.
Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu, ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten takaa kohosi valkea olento, kuin henki…! Hän pakeni vuoteeseensa ja tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.
— Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. — En saa sillä tavalla antautua mielikuvitukseni valtaan!
Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä oli tapahtunut… Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.
— Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut, jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla, juuri kun näin Ailin ikkunassa… Tulin tuomaan teille sulhasia!
Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli lippuja käsissään ja riemuitsi:
— Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että se jotakin merkitsee?
— Ehkä…! Mutta nyt sinä puhuit!
Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.
Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti… Nyt oli Maijan vuoro kadehtia… Maija raukka!