* * * * *
Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat, saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan, missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun — jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun, alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein tuskallisestikin.
Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut
Ailille.
Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.
He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen kirjeensä koko perheelle yhteiset.
Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.
V
Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella, jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä tuli kaatamalla.
Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika. Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille… Talvi tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.
Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut Helsingissä.