Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta. Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.

— Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.

— Pyssy! huudahti Aili. — Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.

— Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän, että minä olen varovainen.

— En minä sitä… mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että kaunis lintu putoaa maahan…!

Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti hymähti ja löi kaikki leikiksi.

— Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean sulan syksyhattuuni!

Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.

Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi: savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin kertovan jotakin sairaasta.

— Kuka on sairaana? kysyi hän.