Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.
— Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. — Mutta pojat, pojat! muisti hän äkkiä, — sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi, Aarne…! Tänne, pian…!
Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.
Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa, tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen. Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki…
Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.
— Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.
Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.
— Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä miksi Maija sulki ovet… Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!
— Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja lisäsi samassa neiti Mantereelle: — ehkä neidin vielä on nälkä!
— Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!