Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.
— Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, — hän on ollut matkalla kello kolmesta asti.
Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä
Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:
— Tuletko huomenna tunnille?
— Tuskin, vastasi Eero. — Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.
Eero meni saattamaan häntä eteiseen.
— Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. — Huomasitko millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää, ettei hän tänään puhunut ranskaa!
— Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. — Hänhän on niin miellyttävä…
— Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja… Ovat muka yhdessä ottavinaan ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.
— Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, — sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä… Mutta nyt Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!