— Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.
— No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten,
Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.
Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen, pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa, kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.
Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi, kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen. Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita, pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen, miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.
Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli eturivissä.
Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä, ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.
— Maija, kuiskasi hän väliajalla, — miksei heille ole annettu kukkia?
Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut!
Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!
— Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.
Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko laulajajoukkoa.
Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.