Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan. Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.
— Niin, sanoi neiti Mantere, — te olette nyt ihan meidän hallussamme.
Kaikki muut ovat menneet kotiin.
Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:
— Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois. Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin onnellinen…
— Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?
— Eero! — neiti Mantere nauroi ääneen, — hän tietysti katosi sisään tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero tule kotiin ennenkuin aamulla.
— Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.
Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan hämilleen, mutta jatkoi samassa:
— Olen teitä kovasti etsinyt.
— Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi
Sohvi.