— Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.
— Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä. Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen tarvitse vaivautua…
— Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. — "Voi sitä onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa." Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.
Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä kaulakoristeellaan.
— Mutta, ehdotteli Aili, — jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti
Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut…
Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:
— Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.
Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:
— No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi" eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo viety!"
Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin väsynyttä. Aili punastui.