— Ja minä, sanoi hän, — melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa, miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut…
Eero purskahti nauruun.
— Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä, mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään…!
VII
Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen, osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina, herrat sensijaan viehättävänä.
Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat. Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä, jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen, keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni, tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.
Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia, ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen aisti, energia — ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin. Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen kotinsa hauskan näköiseksi… Ja kuinka herttainen ja rakastavainen hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.
Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen. Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen — ja niin oli liitto tehty. Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket, jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.
"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet. Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa, jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään…
Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus, hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita, lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät. Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine, joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä "runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden "yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.