— No, Olka, virkkoi Aili, kun he hetken olivat olleet ääneti, — onko se totta mitä kerrotaan?
Polttava puna lensi tytön kasvoille ja totisena hän vastasi:
— Ihmiset puhuvat paljon! Ei niihin ole uskomista.
— Mutta eiväthän he mitään pahaa ole puhuneet, vain sanoneet että Niemelän Olka taitaa olla morsiamena. Minä oikein ilostuin, kun sen kuulin. Älä toki noin pahastu, Olka kulta!
Tyttö oli vetänyt huivin silmilleen, niin ettei kasvoja voinut nähdä.
— Mitä siitä, jatkoi Aili, — että hän on vain renki! Älä sinä siihen katso. Jos hän on kelpo mies, niin pian hän kokoaa sen verran varoja, että otatte torpan täällä Kaarilan alueella.
Olka ei vastannut mitään ja Ailikin vaikeni, antaen ainoastaan ystävällisen katseen seurata leikkitoveriaan. Mutta sen jälkeen ei Olkalla näkynyt olevan halua jatkaa matkaa, he sanoivat toisilleen hyvästi ja Aili asteli yksin eteenpäin.
Sanomattomasti hän sinä hetkenä nautti yksinäisyydestään. Syvin vedoin hän hengitti ilmaa. Hän iloitsi siitäkin, että Eero oli ajanut niin kauas. Päästyään mäen toiselle puolelle, ojensi hän ylös käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen avaruutta, mutta kavahti samassa, sillä Eero oli kääntynyt takaisin ja tuli jo tienmutkassa.
— Et aavista, kuului hänen äänensä, — miten ihania suunnitelmia minä tässä sinua varten valmistan!
— No? Sitä matkaako sinä todenteolla ajattelet? Älä toki huoli, ei siitä mitään tule. Ei minun huviretkiini ole varaa. Sano mieluummin, eikö se ole kaunis tyttö se Niemelän Olka?