— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin hän lähtee. Jokin satanen!
Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja. Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki, että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?
Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään. Linnun sydän sykki ja läähätti.
Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita kuoleman varjot ympäröivät.
Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen. Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä kuiskasi kirkkoherra Liinalle:
— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.
Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:
— Ajaai… kauniisti kirkkoherra veisasi… ajaai! Mutta mitä hän aina siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä muista, se on niin kaukana silloin… Mutta vanhalla se on aina silmien edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista! Liinaaa… Liinaaa… mamma pelkää!
Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen kuin käsitti ne.
— Liinaaa… ajaai… kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua jahka… Kuule… älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma käski… Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua meille… Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko? Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin… kuuletko sinä: tohtori! Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.