* * * * *
Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja. Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.
— Ajaai… Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi toukokuun kahdeksantenatoista päivänä… Mida on syntynyt tammikuun kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen päivä…? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä minun lapseni ovat…? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy…! Onko Sannylla kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär… Muista antaa Sannylle rahoista!
Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden. Se pelotti ja kammotti.
Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.
Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla, joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään, uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.
Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret. Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan kahden. Sisällä oli tukahuttavaa… kauheaa. Kaikki taistelivat kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli hänen läheisyyteensä.
— Ajaai, onko tämä Saimi… ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa sinulla tukka… ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua… jäniksiä…? Mitä… mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette? Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä, laita! Kuminaleipää… juustoa! Ajaai…! Siikaa. Kuinka te olette hyviä tyttöjä. Liinaaa… tuo kahvia! Korppuja… onko sinulla leipää? Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut… Jumala siunaa häntä… teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne jaksavat… ja lapset…? Ajaai, minne ne menivät… Saimiii! Torvaaald…! Raaakeeel…!
Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.
Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen, keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.