— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän sen… mamma on jo kuin ruumis!
— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.
— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.
Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli ja mitä varjopuolia.
— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.
Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.
— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä… pienestä maksusta… mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.
Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että mamma vielä eläisi.
Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut. Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain vähäksi aikaa.
— Ajaai… huusi mummo, — älkää olko kauan… minne te menette? Liinaaa… anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte… Ajaai, ette saa mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin hyvät.