MAMMONA

Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.

Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset ajoivat takaa rikkautta.

Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja onnesta.

Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista, aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.

Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä, nuoria ja vanhoja.

Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta, toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.

Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua. Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta. Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä, enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti» itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan! Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki, jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua. Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat. Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi. Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa tehdä. Siitä mammakin pitäisi.

Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne, siellä on iloa ja työtä.

Onnellista oli olla rikas!