Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua, oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen, ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen, joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.
Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin puolin.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta ja innostuksesta.
— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.
Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli leikkijäin päiden päällä.
Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin. Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja asettui portaille vastapäätä lankoaan.
Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.
— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa aikana, ja ojensi kätensä.
— Niemi on ihana, vastasi Liina.
Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi vähitellen hänen mieleensä.