Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti, joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin. Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa? Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!
Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi. Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa. Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi. Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä, sellainen herttainen tyttö.
Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja? Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin. Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi. Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti, niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä. Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa, puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.
Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli käytettävä.
— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. — Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.
— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä. Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell vielä muistaa, mitä köyhyys on…
— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan sairaan äidin luo…
— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita hänen myötätuntoaan.
— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna. — Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet…
Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä. Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli koko kaupungin miljoona.