Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.
Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä, mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa, jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.
Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia, milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi, rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi. Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt, niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.
Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle, jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään, vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin, kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin varkaiden jäljeltä.
Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen maassa…
Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.
Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen, mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään. Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään virkkoi:
— Kun en minä ensinkään tietänyt… eikä kukaan muukaan siellä meidän puolella, että… että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla, jos olisi tiedetty…
— Miten niin? sanoi Liina.
— No totta kai.