— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.
Rouva Kamberg naurahti.
— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää muita kiittää. Minä en kiitä.
Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja kietoutuivat hänen kaulaansa.
— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?
— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja laulettiin koko päivä.
— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.
— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa… huppis! Mutta ei ensinkään itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas… suuremmat odottavat pieniä. Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi… on vaikea löytää ruokaa… Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?
Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.
— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.