Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja leikeillä niitä täytyy kasvattaa.
— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja! muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi saanut sata markkaa…
Rouva Kamberg naurahti.
— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.
Aline tulistui.
— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?
— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.
Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä vastaan. Eikö se ollut kummallista!
Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa, eikä kirkkoherraa.
Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen, minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria, millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia, ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä, siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.