— Kuka siellä nyt puhuu? kysyi vieras.
— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu seinällemme ja juuri paljastettu.
Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi leikitellä hänen huulillaan.
— Kuka oli Liina Karell?
Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.
— Se oli… se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri laitos vanhuksia varten.
Hetkisen perästä kysyi vieras arasti:
— Ottaisitteko te hänet tänne mukaan työhönne, jos hän haluaisi?
Nuori neiti naurahti.
— Hänhän on kuollut.