Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä? Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?
Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang — tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika, varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa, olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.
Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä. Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester Vohlström… Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell…» »Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan…» »Kauppias Frans Edvard Agaton Frilander…» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen maanpäällinen.
Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan, johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni pääsy tähän hiljaiseen.
Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa… Liinaa… ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen maailman ihanimmalta mieheltä… ajaai kuinka sinä olet onnellinen!» Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle. Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.
Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.
Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa. Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.
Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla, pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä, likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen asettui suojelevasti oven eteen.
— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä, jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään. Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.
Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.