— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.
Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi paikoillaan.
— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?
Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.
— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime vuonna.
— Mutta te olette kuitenkin mukana juhlassa?
— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut, juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.
Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin tallattu katukin naurahti iloisesti.
Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia, jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut hauskaa, kenellä ikävää… Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen. Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa. Kaikki kestää pienen hetken.»
Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään, leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko. Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.