— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja kolautti lasinsa pöytään.
Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken vaiettuaan hän sanoi:
— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?
— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen mammaa…
Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen ne kuulla oman lapsensa suusta!
— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten aina tiepuolesta kokoan kuminat…
Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti hymyillen tarttui leipään.
— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä erottamaan pois kuorta. — Liinaaa… mene sinä ja liota mammalle tämä leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta… Liinaaa, tässä saat nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat… Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?
— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.
Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.