Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.
— Mitä… mitä… oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia? Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta palasesta? Varmaan kaksi markkaa…
— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla pitää olla!
— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta, alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän naimisiin?
— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty veitsellä.
— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia eikä hän ole mikään huono ihminen…
— Ajaai… sitäpä hän juuri on!
Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja nakutusta.
— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä päivää mamman kanssa… Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni pois mamman kynsistä…
— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo… että minä olen paha!