Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.
— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.
— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!
— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin emme saa mennä naimisiin…
Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä eteen.
— No mamma, nyt mamma voi nousta.
Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.
— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa. Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko kaupungissa…
Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi, kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään äidin järkeä.
Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa. Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.