Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta, joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä, kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat paperit.
— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei mammaa silloin ole, oi-voih.
Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei tuntunut luottavan uuteen aikaan.
— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle…
Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä…
— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi, etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.
Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:
— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!
Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.
— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?