Äiti hätkähti.
— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä, ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo, jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on. Oi-voih!
Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta. Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen rinnallaan.
— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme… me olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin hyvänä ja…
Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.
— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien laitaan… Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!
Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta. Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan muuttoa.
— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.
Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.
— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä vain yöt päivät leipurisi luona.