Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan. Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén, Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella, mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää. Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen, jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta. Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!
Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.
Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.
— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen
Laurénille.
Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.
— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla, — minä rakastan Laurénia.
— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti kulmakarvojaan.
— Rakastaa…
— Kuinka kauan?
— Aina. Te ette tunne häntä…