Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.
— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi sammua?
— Hän on yhtä vanha kuin minä.
— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!
— Se ei ole totta.
— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi.
Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.
— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?
— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan sinua kokemuksesta.
Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.
Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se, että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja mihinkä mammakaan olisi joutunut.