Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui. Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin. Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan…
Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.
— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden ettei mamma kuulisi?
Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa ensi talvena…
Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle tehneet?… Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan… Heitätkö sinä pois kokonaisen potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!… Kylläpä tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää. Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna riivileipää… tuokkosesta ruokasäiliössä… mamma on valinnut pois jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet… kautta Jumalan olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.» Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin osannut!» »Minä tapoin tänään kanan…» sanoi Freedi, »maisteri pani nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle… Housut, niin housut ovat taas rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi rikki!»
Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.
— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen kotinsa.
Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän! Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.
— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.
— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä, kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.