Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä huonosti.
Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!
Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista, lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.
Silloin tuli mamma keittiöön ja yllätti hänet keskellä hänen ajatuksiaan. Mamma katsoi häneen pitkään, ei auttanut, että hän loi silmänsä maahan, että hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja kohti — mamma oli arvannut kaikki tyynni. Hän sanoi:
— Ajaai, vai luulet sinä, että sinäkin lapsistasi voit saada iloa ja siunausta. E-ei! Kirousta ja surua ne tulevat sinulle tuottamaan, jos sinulla niitä tulee olemaan. Oi-voih, oi-voih!
Mamma ei sanonut mitään muuta. Mutta mitenkä hänen sanansa lienevätkään musertaneet tyttären. Mamma ei suorastaan kironnut, mutta oli kuin elämisen idut olisivat tukahtuneet tyttären povessa. Liina viipyi vielä hetkisen painuneena lasta vastaan. Sitten hänestä rupesi tuntumaan siltä, että hän oli jokin kirottu olento, joka saastuttaisi viattoman lapsen. Nopeasti hän nousi ja nosti pienen olennon sängylleen, jossa vielä oli syvennys sen jälkeen kuin lapsi viimeksi oli siinä maannut. Se heräsi ja rupesi huutamaan, mutta hän pakeni sen luota. Tämä oli jotakin hermoheikkoisuutta, hän tiesi sen, ei olisi ollut lupa tehdä tällä tavalla. Mamma torui ja se oli aivan oikein. Liinan teki mieli karata kotoa, karata vaikkapa kaivoon, vaikkapa järveen. Mamma kopisti nyrkillään pöytään, hän kuuli sen, mutta hän ei totellut, hän ei voinut, hän juoksi pihamaalle ja paineli käsiä rintaansa vastaan.
Yhtäkkiä hän muisti pastorin. Pastorin luohan hän voisi mennä ja kysyä neuvoa! Pastori tietää, miten hänen on meneteltävä, pastori on aina ollut niin ystävällinen, niinkuin pastorska. Ehkei Jumala vielä ollut häntä hylännyt, kun lähetti tämän neuvon hänen suureen hätäänsä.
Ja Liina meni keittiön oven ohitse, missä äiti seisoi punainen sametti helottaen kainaloista, eteisen matalalle ovelle ja nousi vinnille, missä hänen musta pukunsa riippui lakanan sisällä. Hänestä tuntui siltä kuin täytyisi pukeutua näin ikään kuin ripille mennessä. Niin pian kuin hän koiruohojen ja paikatun lakanan sisältä sai käsiinsä tutun puvun, lankesi hänen mieleensä jotakin siitä rauhasta, mitä hän niin monta kertaa oli tuntenut tässä puvussa. Hän oli kuulevinaan rippivirren ylhäältä lehteriltä ja näkevinään pappien juhlallisina astuvan alttariympyrää kohti, kalkki ja öylättiastia kädessä.
Missä synnin ja vihan maailmassa hän tänään olikaan elänyt! Omaa äitiään vastaan hän oli kantanut vihaa — oih, mitä veriruskeita syntejä hän olikaan kasannut omalletunnolleen! Voisiko Jumala milloinkaan antaa hänelle anteeksi?
Alhaalla parkui lapsi ja isoäiti huusi kilpaa sen kanssa. Liina kopeloi alas äkkijyrkkiä tikapuita lauhana, nöyränä, katuvana. Oli itse asiassa turhaa enää mennä pastorin luo: hän tiesi jo Jumalan tahdon. Mutta kun hän oli aikonut ja pukeutunutkin, niin hän kuitenkin meni. Äiti, nähdessään hänen aikomuksensa ei häntä pidättänyt. Hän tiesi, että pastori kyllä tuli oikaisemaan neljännen käskyn rikkojan.