Kuinka tämä tänään olikin niin vaikeaa!
Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti, mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.
Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.
— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta taakseen.
Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti kainalosauvoja.
— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni vain, ei se kuitenkaan enää muni.
Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui. Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.
— Minä herätän pojat, sanoi äiti, — kaikkea sitä nyt pitää itkeä.
— Ei, ei! pyysi Liina.
— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.