Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu…
— Minä herätän pojat, sanoi äiti toistamiseen portailta.
Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi, he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja pitivät kauheaa melua.
— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan mitään.
— Oi-voih, onhan meidän pojat! huusi rouva Karell vastaan.
Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle, alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle ja ryhtyi auttamaan Liinaa.
— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton…
Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi rouva Kamberg tuon tuostakin.
Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan, sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen askeltensa alla. — Emmehän me ole sukuakaan…
— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo… Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan… Tipo-tipo, tipo-tipo…