Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin, yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.
— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran, hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.
— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!
— Mikä kana se nyt on?
— Tuo, tuo, neuvoi pastorska ja viittasi, käsivarsi oikonaan, kanalaumaan.
— Senhän helottaa harja niin että! sanoi Pelle asiantuntijan varmuudella.
— Ei, se on jo liian vanha, hymyili pastorska.
Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.
Rouva Kamberg ja pastorska nauroivat makeasti.
— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni kelloon.