— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.
Vanha rouva Karell hymyili kuistilla, ilon kyyneliä nieleskellen.
— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään puutu.
Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon. Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska, joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.
— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja Aline oikein jaksoivat.
Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään, pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle suorastaan kuin lääkettä.
Pojat tulivat kovaäänisinä vajasta, retuuttaen veristä kanaa jaloista.
— Ettehän kiusanneet? kysyi pastorska veitikkamaisesti.
— Se kuoli että paukahti, heti paikalla! selitti Freedi.
Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu. Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!