— Eikö sinun tule kuuma, sanoi äiti. — Mennään puiden alle. Onhan siellä lupa istua niin kauan kuin Kambergit ovat poissa. Mamman isä on omin käsin istuttanut puut. Mennään vain sinne.
— Täällähän on hyvä, sanoi Liina.
Äiti kierteli häntä kysymyksillään, mutta ei uskaltanut tehdä sitä kysymystä, joka oli hänelle tärkein. Hän puhui taas tyttärensä käsityöstä.
— Ajaai kuinka se on kaunis. Sinä saat siitä varmaan enemmän kuin sata markkaa, jos myyt.
— Minun pitäisi saada satakaksikymmentäviisi, sanoi Liina, nosti päätään ja jäi tuijottamaan ulos. — Lankaankin on mennyt kolmekymmentakuusi markkaa ja kolme kuukautta minä jo olen sitä virkannut.
— Ajaai, sataviisikymmentä sinun pitäisi saada! huusi äiti ja ilon kyyneleet tulivat hänen kurkkuunsa. — Valborgin mies saisi sen ostaa, ettei se joutuisi vieraille. Sinä olet sitten taitava, kaikkia sinä osaat. Kuulehan, etkö nyt ole mammalle kiitollinen, että mamma pelasti sinut Laurénista. Sellainen roisto! Sanoihan mamma, mutta sinä vain itkit ja nauroit ja vakuuttelit, että me kaikki kolme tulisimme niin onnellisiksi… Me kaikki kolme — se se olisi ollut! Kolmen hengen avioliitto! Karell, sinun isäsi, sanoi todella niinkuin Martinskakin muistaa, että mammalla on vainu kuin jahtikoiralla. Ajattele nyt, että sinusta olisi tullut rouva Laurén — yhtäkkiä olisi miehesi ruvennut suosimaan Nupposen Herttaa…
— Mamma, sanoi Liina, — mamma ei puhu, mamma ei puhu!
Vanha rouva näki, että tyttären poskilla paloi kipeät punaiset täplät, mutta hän oli päässyt vauhtiin eikä voinut pysähtyä.
— Sinä et tiedä, miltä se maistuu, mutta mamma tietää. Ja sellaisia ovat kaikki miehet. He istuvat korkeissa viroissa ja kuvernööri kutsuu heidät kemuihinsa mutta nurkissa rakastetaan Nupposen tyttöjä. Sinä et tiedä, miltä se tuntuu, kun lyödään…
Liina ratkoi neulalla irti sitä tähteä, mihin oli tullut veritahra. Päästyään päähän tempasi hän tähden eroon peitteestä ja jäi ajatuksissaan hypistelemään sitä molemmin käsin.