Liina ajatteli, että pitää olla hätä talossa, ennen kuin hän myy tämän peitteen. Tätä ei myydä.
Mamman oli ikävä. Pihamaalla ei näkynyt muuta kuin kanat ja silloin tällöin ne pari naista, jotka kesäksi olivat jääneet taloon. Salmisen vaimo hoiti rouva Kambergin kukkaset, Liina kävi samoilla asioilla pastorin herrasväen huoneistossa. Martinin leski tuli kotiin vasta illalla, hän kävi kaupungin töissä ja kuuli retkillään yhtä toista. Kun hänelle säästi tilkan kahvia, niin sai hänestä iloisen puhekumppanin. Miksei mamma lähtenyt Midan luo? Hän olisi matkalla voimistunut kaikin puolin. Itse oli Akseli kirjoittanut kauniin kirjeen ja pyytänyt tulemaan. Liina ei tahtonut lähteä, hänen ei tehnyt mieli omaisten joukkoon, hän syytti sitä, että oli luvannut hoitaa pastorin herrasväen kukat. Mamma taas sanoi, ettei tahtonut jättää Liinaa yksin. Mutta itse asiassa kai ei uskaltanut jättää häntä, hän pelkäsi, että Liina vielä koettaisi tavata Laurénia. Liina aavisti tämän ja se loukkasi häntä. Olisihan mamman pitänyt luottaa häneen, koska hän jo oli taipunut Jumalan tahtoon. Niin istuivat siis äiti ja tytär päivästä päivään ja silmäilivät valkeaa tähtikudosta, joka syntyi tyttären ahkerissa käsissä.
Eräänä maanantai-iltana tulee Martinin leski uhoissaan kotiin ja alkaa jo pihamaalla hosua käsillään Karellien ikkunaa kohti.
— No nyt kuulee Liinakin kerran uutisen. Laureeni on mennyt kihloihin.
Ensi sunnuntaina pannaan kuulutukseen. Ja arvatkaa kenen kanssa!
Eukko nauroi ja piti kuulijattaria tahallaan jännityksessä.
— Kyllä se oli hyvä, ettei Liina sille Laureenille joutunut. Nyt sen näkee, mikä mies se on. Ilmankos postmesterska tunsi sen nenäänsä, ettei sille pidä mennä. Minä ajattelin silloin keväällä, kun postmesterska touhusi tätä Liinan rakkautta vastaan, ja kun minäkin vein niitä kirjeitä postiin, että lieneekö se oikein Jumalan tahdon mukaan, että estää lastaan menemästä naimisiin. Mutta »nenä on meidän rouvalla kuin jahtikoiralla», sanoi postimestari-vainajakin. Se haistoi, mikä tämä Laureeni oli. No, Nupposen Hertan kanssa kuulutetaan Laureeni ensi pyhänä ja Amaliian ottaa itse pormestari — se on pakosta se naiminen! Totta? Totta kai tämä totta on, kun Hertta itse näytti sormuksensa ja käski tuoda Liinalle ne terveiset, että pyhänä kuulutetaan. Hän olisi itse tullut tänne puhumaankin, mutta vanha rouva on näyttänyt hänelle nyrkkiä, kun hän on lähestynyt taloa. »Martinska kertoo nyt, ettei Liina pyhänä pyörry kirkossa, jos yhtäkkiä kuulee pöntöstä Laureenin ja Nupposen Hertan nimet yksissä.»
Liina kutoi ja kutoi. Hän pisti sormeensa ja lankaan tuli veritahra. Äiti käski häntä kuumentamaan kahvia Martinskalle. Hän meni portaille ja veti syvältä henkeään. Ilmassa oli jotakin iljettävän pyörryttävää lemua: resedat. Hänen sydämensä löi, niin että vasaroi läpi koko ruumiin. Se täytyi saada tyyntymään. Ja hän otti sen ikään kuin käteensä ja pusersi sitä.
— Liinaaa! Liinaaa! Kuumenna kahvi — etkö kuule!
* * * * *
Ilta meni. Unetonkin yö loppuu ja sillekin valkenee aamu. Pihamaalla ei mitään ollut muuttunut. Kaivon vitjat vikisivät, kukko lauloi, kanat pyrkivät pahantekoon, pastorin herrasväkien kukat piti kastella. Kaikki oli ennallaan. Kun aurinko helottavimmillaan paahtoi ikkunoihin, istui tytär taasen käsityönsä ääressä.