RAKKAUDEN UNI
Liina istui ikkunassa vastapäätä äitiään ja virkkasi valkoisia tähdenmuotoisia kuvioita. Hän oli aloittanut työnsä silloin kun Benjamin Laurén pyysi häntä vaimokseen ja nyt kun unelmat omasta kodista olivat rauenneet, hän kutoi tottumuksesta ja ajatellen Laurénia. Mitä hän enää tekisi koko työllä — sitä ei hän kysynyt. Hänen suurin ilonsa oli kutoa, niinkuin silloin, elämänsä onnellisimpana aikana. Rihma muodostui hänen käsissään tähtikudokseksi ja jotakin samankaltaista tapahtui hänen sielussaan: halut ja pyyteet pakotettiin kuuliaisuuteen ja hetkittäin vallitsi hänen rinnassaan hiljainen ilo.
Kuinka elävinä muistot tulivatkaan hänen mieleensä! Hän näki edessään kadun, portaat, joiden päällä riippui suuri kullattu rinkeli, ja kilvessä sen takana tutun nimen… Nyt hän juoksee ylös, käy kiinni lukkoon. Kello rämähtää iloisesti ja makea leivänhaju tulee vastaan. Hyllyt siellä sisällä ovat täynnä leipää, pöydillä on rinkelejä, leivoksia, piparikakkuja, kokonaisia läjiä! Nyt alkaa kuulua askelia… miehen askelia… Ne tulevat nopeasti läpi etuhuoneen… Liinan sydän sykkii haljetakseen ja veri kohoaa poskille. Hänen täytyy sulkea silmänsä… Niin, kuinka suloista olikaan elää muistoissa! Kyyneleet, jotka joskus varkain vierivät tähtikudokselle hänen helmassaan, eivät olleet katkeria.
— Oi-voih! Oi-voih! äänteli pöydän toisella puolen tuon tuostakin vanha rouva ja haukotteli, niin että leukapielissä narahteli.
Liina tunsi, että hänen äitinsä oli ikävä. Olisi pitänyt puhua jostakin, mutta kaikki asiat olivat aikoja sitten puhutut loppuun. Liina oli tänä kesänä saanut kuulla sellaistakin, jota mamma varmaan ei alun pitäen ollut aikonut kertoa, muun muassa papasta, että pappa humalapäissään oli joutunut niihin suuriin takuihin, joista sitten menivät talot ja tavarat, ja mamman isoisästä, kapteeni Svanbysta, että hän kyllä oli ollut rikas herra ja hieno herra, mutta sellainen huono mies, joka ulkomailta toi matkassaan milloin minkinlaisen naisen. Isoäiti kuoli surusta. Sellaisia olivat miehet.
— Oi-voih! Oi-voih!
Liina hymähti itsekseen. Mamma luuli kertomalla huonoista miehistä voivansa järkyttää hänen uskoaan Lauréniin!
Niin, ja ne tyttöjenkin miehet — kyllä Valborgillakin oli kestämistä sen olut-Gunnarinsa kanssa. Sellaisia olivat miehet. Oi voih! Oi-voih!
Liinan mieleen muistui, miten paljon vaivaa mammaparka oli nähnyt, ennen kuin hän aikoinaan sai Valborgin naitetuksi Gunnar Lindbergille. Valborgin piti päästä tansseihin eikä hänellä ollut pukua. Sen täytyi olla hieno, sillä Gunnar Lindberg oli hieno. Kangas maksoi seitsemäntoista markkaa ja Liina neuloi pukua yhdessä Martinskan kanssa kaksi yötä ja kaksi päivää. Mutta vaikka muut miehet olisivat olleet vaimoilleen millaiset tahansa, niin Liina tiesi, että hän ja Benjamin olisivat olleet onnelliset.
— Ajaai kuinka peitteestä tulee kaunis! huusi vanha rouva, nähdessään siitä vilauksen, kun tytär liikutteli raskasta tähtikudosta helmassaan. — Sinä saat peitteestä enemmän kuin sata markkaa, jos myyt. Kukahan se on niin onnellinen, että saa tuollaisen peitteen parisängyilleen. Oi-voih!