— Ei.
— Oi! vaikeroi Liina ja piteli päätään.
— Hyvästi sitten vain ja hyvää voimista.
Liina otti häntä kädestä ja katseli häneen niinkuin katsellaan kuolleeseen, ennen kuin arkku naulataan kiinni.
Laurén painoi hatun päähänsä, litisti leivospussin kainaloonsa ja meni yskähdellen porttia kohti. Silmänräpäyksen Liina seisoi keskellä pihamaata pääsemättä paikaltaan. Hän heräsi siihen, että jossakin naurettiin ja näki Kambergin palvelijan keittiönikkunassa vastapäätä. Aline ja rouva Kamberg taas olivat ruokasalin ikkunassa. Ja kun Liina kääntyi mennäkseen kotiin näki hän talonmiehen ikkunoissa ihmisiä ja mamman-kamarin ikkunassa tutut kalpeat kasvot.
Liina riensi kaikkien näiden silmien nuolten satuttamana eteenpäin kuin haavoitettu otus, joka etsii lymypaikkaa kuollakseen. Kuin hiiri hän sujahti sisään solasta pienen keltaisen talon ja rouva Kambergin rakennuksen väliin. Siellä hän lyyhistyi multalavojen ääreen seinää vastaan ja purskahti itkuun.
Hänen sydämensä oli halkeamaisillaan.
Oli hyvän aikaa koputettu seinään, ennen kuin hän sen huomasi.
— Liina, Liinaaa… kitketkö sinä nyt niitä sikurejasi ja sipulejasi parhaimmassa mustassa hameessasi? Oivoih! Tule heti sisään. Oi-voih!
Liina sävähti pystyyn, nielaisi muutaman kerran ja noudatti äitinsä käskyä.