Liinaa pyörrytti, kun hän astui alas portaita. Veripunainen iltarusko hehkui lauta-aidan takaa puiden oksien välitse. Ulkoilma selvitti hänen päätään. Kirkkopuistossa kukkui käki, heillä kotona itki pieni lapsi. Silmänräpäyksen Liina viipyi portailla ja hengitti. Silloin astui portista kuin Jumalan lähettämänä se ihminen, jolle hänellä oli asiaa tällä tärkeällä hetkellä.
Liina katsoi häneen hetkisen, ennen kuin pääsi liikahtamaan. Ja tuona lyhyenä silmänräpäyksenä näki hän hänet kokonaan: näki, kuinka hän oli kaunis ja verevä, kuinka hän oli hienoissa mustissa vaatteissa, uusi musta hattu päässä, kädessä suuri pussillinen torttuja.
Ja hänestä täytyy erota!
Liina nieli alas hätänsä, sai jalkansa liikahtamaan ja seisoi pihamaan hiekalla. Leipuri nosti lakkiaan ja hymyili, niin että leveät hampaat tulivat näkyviin viiksien alta. Hän oli ajanut sileiksi poskensa. Kuinka nuori hän oli!
Liina seisoi kädet ristissä hänen edessään ja sanoi, ettei se ollut Jumalan tahto… että heidän täytyi erota… olisi ollut suuri synti jättää äiti, sellaista syntiä ei olisi annettu anteeksi… siitä olisi seurannut paljon kirousta… Ei ollut Jumalan tahto.
Benjamin Laurén oli aivan hämmästyksissään ja kysyikin jotakin. Liina hoki itkunsa lomassa yhtä ja samaa ja rutisti käsissään märkää nenäliinaansa. Hän näki, että Benjamin loukkaantui. Hän ei voinut sille mitään.
Ei mitään hän voinut, vaikka olisi henkensä heittänyt!
Laurén sanoi hyvästi ja hänen äänensä oli närkästynyt ja jyrkkä. Liinan sydäntä vihloi, hän ei tuntenut Benjaminia, hän pelkäsi häntä, hän kutsui häntä takaisin. Jäähyväishetkellä hän rukoili häneltä armoa, yhtä silmänräpäystä vielä.
— No niin, mitäs minä… mitäs minä asettuisin sinun ja Jumalan tahdon väliin.
— Eikös tämä sitten… sinun mielestäsi… ole Jumalan tahto?