Vanha rouva istuutui sänkynsä laidalle. Kainalosauvat kolisivat hänen käsissään.
— Ovatko ne sitten sinun mielestäsi miehiä, jotka eivät osaa juoda eivätkä lyödä eivätkä mitään? sanoi hän ja hänen äänensä oli niin voimakas, että tytär vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi ulos, olisiko ihmisiä pihamaalla. — Ne eivät osaa muutakaan. Mikä sinun mielestäsi on Fransi, ylivahtimestari, sisaresi mies? Tääpäs hän on eikä mikään mies! Papsi!
Liina katseli äitiinsä silmät suurina päässä. Eikö hän ensinkään muistanut, että itsehän hän tälle vanhalle miehelle naitti tyttärensä?
— Mutta hänhän on paras mamman vävypojista, aina mammalle röijykankaat ja esiliinat ja…
Vanha rouva nauroi ja kallistui vuoteeseensa.
— Niinhän hän on, sanoi hän viekkaasti, — mutta en minä hänestä vain miehekseni huolisi. Ikävä heillä aina onkin.
Liina tuijotti tuijottamalla äitiinsä. Hän ei ole täysin järjissään, kunhan ei vielä aikaa myöten tulisi raivohulluksi, ajatteli hän. Hänessä oli tänään jotakin hurjaa, jonka tapaista Liina muisti kohdanneensa hänessä joskus kaukaisessa lapsuudessaan. Hän muisti, että hän oli äitiään silloin pelännyt.
— Valborgilla ja olut-Gunnarilla on kai hauskempaa? sanoi hän, viekastellen osaltaan hänkin, kuullakseen mitä äiti vastaisi.
— On! vastasi äiti ja hymy elävöitti hetkiseksi hänen kasvojaan. — Gunnar on toki jonkun näköinenkin. Lyseon maisterit hääräävät Valborgin ympärillä, Gunnar puettaa häntä kuin kedon kukkaa, lapsia hänellä on. Ajaai kuinka kauniita lapsia hänellä on. Oi voih — että asuvatkin niin kaukana oluttehtaalla! Ei yhtäkään lapsenlasta mammalla ole kaupungissa, Ami vain. Hyi mitä pitävätkään — koiraa! Tuolla kainalosauvallani minä voisin sen lyödä kuoliaaksi.
Kainalosauvat kolahtivat permantoon. Liina oli noussut ja katseli jännittyneenä äitiään. Häntä peloitti.