— Oi-voih! huokasi vanha äiti kuin sielunsa uumenista ja oikoi itseään harmaissa pahnoissaan. — Avioliitossa on kaikki sellaista sekavaa. Ei siinä tiedä, lyödäänkö siinä vai suudellaanko siinä, itketäänkö siinä vai nauretaanko. Naimisiin pitää kuitenkin vain mennä — sellainen on Jumalan käsky. Ja kun tulee vanhaksi, niin lapset hylkäävät. Se ei ole Jumalan käsky, mutta he eivät tottele Jumalan käskyjä. Nuorina ei totella. Sama on heidän itsensä edessä. Mutta nuorina ei ajatella. Oi-voih!
Äiti vaikeni ja ummisti silmänsä. Hänen ohuet silmälautansa olivat sinisen mustat. Sääli ja kammo sekaantuivat tyttären mielessä ja ikään kuin niiden liitosta taistelihe esiin jokin kolmas tunne, hänelle uusi ja vastenmielinen, jota hän turhaan koetti voittaa. Hän painoi kädet rintaansa vasten, sulki silmänsä ja näki edessään pitkän elämän, jossa viikot, päivät ja hetket kuluisivat täällä ja tällä tavalla. Jumala! koetti hän kuiskata, mutta hän ei tehnyt sitä uskossa eikä hän saanut lievennystä. Hän ei ymmärtänyt Jumalaa, syntiset ajatukset iskivät hänen kimppuunsa.
Pois täältä! Vaikka paeten. Juuri nyt, kun mamma nukkuu! Vaikkapa jonnekin palkkapiiaksi!
Veri pääsi hänessä liikkeelle ennen tuntemattomalla voimalla. Toiminnanhalu ja tarmo täyttivät hänen suonensa kuin tulella. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Silloin hän taasen tapasi Jumalan nimen ja sai takaisin jotakin uskostaan ja kyyristyi työnsä ääreen. Valkoinen tähti alkoi taasen muodostua hänen käsissään. Tahto ja tarmo olivat sammuneet. Äidin sängystä kuului syviä, kuorsaavia hengenvetoja.
Sen päivän jälkeen alkoi Liina ajatella. Mitä oli mies, mitä nainen, mitä rakkaus, mitä avioliitto, mitä lapset, mitä vanhemmat? Mitä Jumala tarkoitti? Mitä Jumala tahtoi? Kunhan hän olisi saanut pienen hetken puhua Laurénin kanssa kysyäkseen, minkä tähden hän oli ottanut Hertta Nupposen, tunsiko hän häntä kohtaan samaa kuin Liinaa kohtaan, vai oliko hän Liinan unohtanut. Liina istui ja kutoi valkoisia tähtiään, hän kutoi tottumuksesta.
Vanhalla äidillä oli hyvä näkö, häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttären kasvot ajoittain kummallisesti jäykkenivät. Olisi voinut luulla näkevänsä edessään kuvan eikä ihmistä. Liina tarvitsi varmaan huvitusta.
Niin saattoi tapahtua, että äiti nähdessään jonkun talon naisista astuvan helteisellä pihamaalla, koputti ruutuun ja huusi häntä sisään juomaan kahvia.
— No Salmiska, mitäs nyt kuuluu? Ajaai kuinka sillä Salmiskalla on kaunis esiliina — ylioppilasko on lähettänyt?
He johtuivat aina ja heti paikalla puhumaan Salmisen ainoasta pojasta. Ville luki papiksi, vanhemmat olivat hänen tähtensä tehneet kuusisataa markkaa velkaa. Joka vuosi piti maksaa korot, he vanhenivat vanhenemistaan, yhä vaikeammaksi tuli saada kokoon korkoraha. Mutta Ville vain ei näyttänyt silmiään, siellä yliopistossa luki kesät talvet, ei yhtä kahvinaulaa lähettänyt köyhille vanhemmilleen. Oli hän toki vielä pari vuotta sitten käynyt tervehtimässä, mutta nyt ei häntä kuulunut eikä näkynyt. Ja he olivat kuitenkin papan kanssa uskoneet, että kun he ovat poikansa kouluttaneet, niin hän pitää heistä murheen ja maksaa velan ja hoitaa korot. Ja heillä on murheeton vanhuus. Kuinka paljon vaivaa hänestäkin, tästä Villestä, oli ollut, niin paljon kuin hän sairasti lapsena. Kuinka monta yötä äiti oli valvonut! Ja näin se palkitaan. Ja tämä poika aikoo vielä papiksi.
— Ajaai, ajaai! huusi rouva Karell ja pyyhki silmiään. — Onneton seurakunta sekin, joka sen papin saa! Mutta kyllä Jumala rankaisee aikoinaan.