Liina oli kuullut Ville Salmisen tarinan ennenkin. Hän oli äitinsä ja
Ville Salmisen äidin kanssa yhtynyt soimaamaan kiittämätöntä poikaa.
Mutta nyt esiintyi asia hänelle toisessa valossa ja hän sanoi:
— Mitäs Villellä sitten on antamista vanhemmilleen?
Molemmat äidit vaikenivat ja jäivät tuijottamaan tyttöä, joka tuohenpalasen avulla sytytteli käryävää öljykeitintä.
— Mitä antamista? sanoi Villen äiti. — No, aina häneltä nyt riittää kahvinaulaan tai esiliinaan… Siitä mistä itselleenkin ottaa!
— Velkarahoista kai hän itselleen ottaa, ei kai hänellä vielä mitään virkaa ole, jatkoi Liina.
— Ajaai kuinka sinä puhut! Söisi vähemmän ja joisi vähemmän ja ottaisi sen verran vaikkapa silmästään! huusi Liinan äiti.
Liinan olisi tehnyt mieli jatkaa, mutta mitäpä se olisi auttanut, äitejä oli kaksi ja hän oli yksin. Ja tiesihän hän, että heillä oli puolellaan Jumalan laki. Mistä nämä syntiset ajatukset tulivatkaan hänen mieleensä? Ei ole hyvä syntyä lapseksi maailmaan. Mutta jahkahan kaikki kestää, niin lopulta saa elämän kruunun. Kunhan jaksaisikin olla uskollinen loppuun asti!
Pastori oli poissa. Jos hän olisi ollut kotona, olisi ollut helpompaa.
Mutta nyt täytyi Liinan ajatella itse puolestaan.
Salmisen vaimon mentyä istui rouva Karell vielä pannun ääressä ja herutti kuppiinsa, mitä oli jäänyt. Kahvi oli kylmää ja sakeaa ja hän joi sen paljaaltaan.
— Liinaaa! Liinaaa! Mamma koettaa huvittaa sinua kaikin keinoin ja sinä vain suututat ihmiset. Olisipa pitänyt antaa sinun mennä naimisiin, niin olisit saanut tietää, mitä ovat tottelemattomat ja kovakorvaiset lapset…