Kalpeus meni keltaisena laineena yli Liinan kasvojen.
— Kunhan tänne tulisi kylpylaitos, sanoi hän hiljaa, — niin mamma parantuisi.
Äiti suuttui. Hänen kainalosauvoillansa oli oma erikoinen kopinansa, kun hän oli suuttunut.
— Ajaai, minun oma lapseni tahtoisi minua kylpylaitokseen ja sairashuoneeseen, ehkäpä hullujenhuoneeseenkin…
Äiti puhui pitkälti. Tytär kutoi ja kutoi. Hänen ajatuksensa sekaantui, hänen päänsä kävi tyhjäksi, äidin ääni kuului kaukaiselta ja vain valkoiset tähdet hänen helmassaan olivat likellä. Ne olivat kauniit ja puhtaat, ne syntyivät hänen käsissään ja tekivät mielen rauhalliseksi. Oli perjantaipäivä. Viikko oli loppumaisillaan, pitkä piinaviikko. Ja ylihuomenna kuulutetaan Benjamin Laurén.
Yhtäkkiä saapui Ville Salminen kotiin, ikään kuin äitien välinen kiihkeä keskustelu olisi manannut hänet paikalle. Liina kasteli lauantaiaamuna kukkia pastorin työhuoneen ikkunassa, kun kalpea nuori ylioppilas pysähtyi kukkalavan eteen ja kysyi, missä Salmiset asuivat. Liina arvasi heti, kuka hän oli. Olisihan hän voinut puhua hänelle ikkunasta, mutta hän riensi pihamaalle.
— Laivallako on tultu? sanoi hän, pyyhkien esiliinaan märkiä käsiään ja tunsi omituista hellyyttä nuorta miestä kohtaan, ikään kuin hän olisi ollut omainen.
— Niin, vastasi nuorukainen. — Täällä on hyvin kaunista. En ole ennen käynyt, vanhempani ovat vasta pari vuotta sitten muuttaneet tänne.
— Te olette varmaan nuori pastori, sanoi Liina ja punastui. — Vanhukset ovatkin teitä kovin odottaneet.
— En minä ole pastori, sanoi ylioppilas, punastuen vuorostaan, — enkä edes tule papiksi.