Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.
Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin, ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala tarkoitti?
Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.
Kirkonkellot alkoivat soida.
* * * * *
Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.
— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista retkeä. — Olipa se painava raamattu!
Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään. Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.
— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!
* * * * *