Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.
— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!
— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.
Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä… joskus taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.
— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.
— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.
— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen.
Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.
— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.
Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt oli kotona!
Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas, niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä, melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.