Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa?
Hänen suunsa oli kuin lukossa.
Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita. Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla, mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse, karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä, heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan, joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:
— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin, niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja tointa ja heräävät eloon.
Rouva Kambergin oikea suupieli nousi.
— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva Karell saa kuolla syntymäkodissaan.
— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.
Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä. Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.
Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan. Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin, että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet. Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä, karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki, häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea tunti tunnilta. »Liinaaa… Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan sellainen mene mielestä… Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään — hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.
Nyt alkaa rakkaus — noin se alkaa!
Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!» huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta, heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana, mutta varmasti.