Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi istumaan, kädessä rahanyytti.
— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih! oi-voih!
MIES
Rouva Kambergin pihamaalla helähti nauru. Naurua jatkui, puhetta seurasi välillä ja taas raikui nauru, nuoren miehen ylenannettu, tartuttava nauru.
Vanhat naiset eri rakennuksissa kiiruhtivat katsomaan. Kuka kumma se tuolla tavalla nauroi? Vaikutus eri haaroilla oli erilainen. Salmiskaa, talonmiehen vaimoa, joka oikopäätä kiiruhti portaille, se suututti: sellainen syntinen, jumalaton mies, mikä lieneekin ollut. Niitä kylpijöitä tietysti! Liina Karell nosti lieden äärestä päätään — mahtoipa se olla hyvä, iloinen ihminen, joka ei ottanut tämän maailman suruja taakaksi hartioilleen. Vanha rouva Karell lakkasi valittamasta, avasi silmät selkosen selälleen ja huusi tyttärelleen, että tämä nopeasti menisi katsomaan, kuka nauroi niin heleästi. Ruustinnan kävi sääli. Varmaan joku maailmanlapsi, sellaisia oli koko kaupunki täynnä. Ei ollut enää niinkuin ennen, kylpylaitos oli muuttanut kaupungin, niin ettei sitä tuntenut. Tuollainen naurukin olisi ennen ollut täällä mahdoton. Rouva Kambergin mielestä oli tapahtunut jotakin sopimatonta ja hän kiiruhti ikkunaan, minkä huonoilta jaloiltaan pääsi, ja työnsi ruudun auki.
Mutta joka taholla jäivät naiset sanattomiksi.
Suuri, komea herra seisoi nauraen keskellä pihaa auringonpaisteessa, Freedi Fors, Hopeisen Ketun omistaja, huitoi käsiään ja puhui hänen vieressään, kylpylaitoksen renki univormussaan pyyhki käsirattaiden ääressä hikeä otsaltaan. Hänen rattaansa olivat kukkurallaan hienoja matkalaukkuja, suurempia ja pienempiä.
— Pitääkö minun asua tuolla? sanoi vieras herra äänellä, jonka varmaan saattoi kuulla kasinoon asti, ja viittasi luhistuneeseen keltaiseen rakennukseen pihan perällä. — Minun… asua… tuolla?
Hän nauroi niin, että kajahteli. Rouva Kamberg yskähti varottavasti ikkunassaan. Vieras herrapa ei pelästynyt hänen ankaria kasvojaan, vaan nosti kevyttä valkoista huopahattua ikkunaa kohti ja sanoi Freedille:
— Mutta miksikä ei tuolla?