Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se loppuu.
* * * * *
Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä, vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä. Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut, jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville. Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti liikkeelle!
Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla, Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja päästi sen kolahtaen pöydälle.
— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?
Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari- että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi voittajan nimen.
Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli saanut… oli saanut… no pormestarinna!
Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna! Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun, keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja. Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä. Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen työnsä ja se eteni etenemistään.
Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä rinnalle.
— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan… Kuulehan… Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.